Se kutsuu sinua nimellä

//Sinisilmä ole hyvä //

EZriel käveli torninsa käytäviä kohti asesalin ovea. Se oli yksi hänen mielipaikoistaan tornissa, hän pystyi viettämään siellä aikaansa aivan rauhassa useita päiviä. Ihaillen niitä käsityön helmiä jotka oli saanut säilöttyä torniinsa. Edelleenkin, hän metsästi niitä ajalla jolloin jaksoi. Hänen olemuksensa oli tänään levollisempi kuin aikoihin. Hän käveli kepein askelin ja nautti jalkojensa kaiusta tornissa. Missään ei ollut minkään näköisiä soihtuja jotka olisivat tuoneet valoa tähän torniin, valo tuli joko tornista itsestään tai suurista ikkunoista joita koristivat toistaan upeammat mosaiikki maalaukset, aiheenaan mikä muukaan kuin taistelu. Taivaassa, helvetissä, demonit, enkelit. Niihin oli tallennettu historia kuvina jotka tuntuivat heräävän eloon valon ensi säteiden osuessa niihin. EZriel oli aina pitänyt niistä, haaveillut taistelevansa yhdessä suuressa taistelussa, kaataen vihollisia omalla voimallaan.

Jostain tornista alkoi kaikua laulua, se oli heikkoa ja hentoa, aivan kuten äänen omistajakin. Se oli Lucifer, lapsista kolmas, neljä siipinen. EZriel näytti ärtyneeltä, hän oli kieltänyt veljeään laulamasta tornissa, tai muutenkaan. Sellainen oli turhaa. Hän väräytti siipiään ärsyyntyneenä, hänellä oli muuta tekemistä joten hän moittisi veljeään myöhemmin. Torniin ei kuitenkaan pääsisi ulkopuolisia, tai tullut ulkopuolisia usein joten veli ei vielä tehnyt laululansa suurta vahinkoa.

Enkeli pysähtyi asehuoneen oven eteen, hän ei menisi sisään ennen kuin se toinen olisi hänen luonaan. Sillä jos hän menisi sisälle ja toinen yrittäisi sinne sillä välin, huoneeseen asetetut suojelumekanismit saattaisivat tappaa tämän. EZriel ei koskaan paljastaisi, kellekään, mitkä suojat hän oli huoneeseen asettanut, luultavasti hänen isänsä oli hänen lisäkseen ainoa jolla oli tarpeeksi valtaa astua sisään pelkäämättä, mikä taas raivostutti enkeliä suuresti sillä edes täällä hän ei kyennyt olemaan isäänsä piilossa. Enkeli katsahti ovea ylimielisesti hymyillen, hän tunsi selvästi ovesta hohkaavan voiman joka oli peräisin siihen asetetuista esteistä, ne tunnistivat hänet ja olivat sekä innoissaan että osa raivoissaan, mikä sopi hänelle enemmän kuin mainiosti.
EZrielin siivet värähtivät innosta sitä ajatusta kohtaan että hän olisi pian taas keskellä rakkaita aseitaan. Hänen omansa, keihäs, joka oli piilossa kuten se tykkäsi olla, hyrisi hiljaa hänen ajatustensa taka-alalla. Sekin piti asehuoneesta, siellä se tunsi olonsa levolliseksi ja varmaksi, aivan kuten ihminen joka tuntee olonsa turvalliseksi samankaltaistensa joukossa, nämä aseet, jotka olivat suurin osa tietoisia, viihtyivät hyvin toistensa seurassa, tai oikeanlaisen isännän seurassa.

Gillian

Gillian oli lievästi sanottuna intoa täynnä. Hän saisi tänään valita itselleen harjoitteluaseen Baabelin tornin suuresta asevalikoimasta. Tyttöä jännitti niin ettei hän tiennyt miten päin olisi. Tai siis tiesihän hän mutta näin vertauskuvallisesti sanottuna. Enkeli käveli pitkin suuria käytäviä ja hän tunsi olevansa hieman eksyksissä. Hän ei ollut ennen oikeastaan liikkunut tornissa, hyvä kun oli edes kerran sieltä päässyt käymään ulkosalla - ja takaisintulo oli ollut vielä hankalampaa. Pieni hermostuneisuuden tunne yritti päästä mukaan osaksi tämän senhetkistä tunnekavalkadia joista hallitsevimmat olivat selkeästi innostus ja jännitys.

Gillian värähti kuullessaan jostain laulua. Se ei kuulunut kovin läheltä -hyvä kun erotti koko äänen - mutta se tuntui jollain tavalla kiehtovalta. Gillian ei erottanut varsinaisesti mitään sanoja mutta tuo heikosti kuuluva laulu sai hänet hetkeksi kuitenkin pysähtymään ja kuuntelemaan. Hän olisi saattanut ihan hyvin kuunnella pidempäänkin mutta asehuoneelle suunnistaminen olisi nyt kumminkin tärkeämpi asia. Hän pudisti päätän hieman - koska ajatteli sen selkiyttävän ajatuksia, vaikka todellisuudessa hän vain kuvitteli - ja jatkoi sitten matkaansa. Pian hän huomasi katsoa ympärilleen vähän tarkemmin ja Gil huomasi katselevansa mosaiikkitauluja. Niihin oli kuvattu erilaisia taisteluita joiden pääosassa olivat niin enkelin kuin demonitkin. Kuvat tuntuivat lumoavilta ja jostain kuului vieläkin laulua, joka korosti erikoista tunnelmaa.
Gillian olisi tahtonut koskettaa tunnustelevasti kuvia muttei uskaltanut sillä pelkäsi heti niitä koskettaessaan räjähtävänsä tuhannan kappaleiksi, palavansa poroksi tai muuta vastaavaa. Koskaan ei kannata tunkea näppejään mihinkään minkä alkuperää tai tekijää ei tiedä, tämä ajatteli ja nyökkäsi aivan kuin olisi puhunut itselleen ja sitten vastaukseksi nyökännyt.

Tyttö näki vähän kauempana jotain liikettä. Hän toivoi, että se olisi EZriel ja hän tietäisi ettei ollut eksyksissä vaan asevaraston luona. Johonkin toiseen törmääminen paikassa jota ei kunnolla edes tuntenut, oli aika riskialtista peliä. Gillian kuitenkin lähti harppomaan eteenpäin ja pakostakin huokaisi hiljaa helpotuksesta, että edessäpäin -ainakin näyttäisi - olevan EZriel.

EZriel aisti toisen läsnäolon ennen kuin kuuli askeleet. Hän oli hetkeksi uponnut kuuntelemaan veljensä laulua, tunnistaessaan sävelestä mitä tämä lauloi. Se oli hyvin nostalginen laulu ja sopi tämän äänelle, sen verran hän kykeni mielessään myötymään toisen erikoiselle osaamiselle, sen enempää hän ei lämmennytkään. EZriel ei kääntynyt toiseen ennen kuin tämä oli aivan lähellä. Hän oli kuin ei olisi huomannutkaan toista ennen kuin kääntyi ja katsoi toista tylsistyneen oloisena, kuin olisi jo kokonaan unohtanut sen kuka toinen oli ja miksi tämä oli täällä. Hän ei aikonut esitellä toiselle rinta rottingilla ovea ja sitä vartioivia voimia, jos toinen ei niitä huomaisi ja ajattelisi käyvänsä täällä joskus omin luvin hänen puolestaan toinen saisi kokea sen kaiken nahoissaan aivan vapaasti, edes ajatus asiasta ei liikuttanut häntä muuten kuin siten, että hän saisi ilon todistaa tämän viimeisiä hetkiä.

EZriel piti tämän mielihyvää tuottavan ajatuksen poissa kasvoiltaan ja levitti kerran siipensä luodakseen ympärilleen suuruutta kuvaavan ilmapiirin. Hän kuitenkin veti siipensä lähes heti suppuun. Enkeli ei uhrannut aikaa kysymyksille toisen olotilasta, tämä käveli joten selvästikään tämä ei tehnyt kuolemaa tai ollut muuten vakavasti loukkaantunut. Hän katsoi toista arvioiden, kuin edelleen pohtisi olisiko toinen sittenkään yhdenkään aseen arvoinen. EZriel ei kuitenkaan kaikessa epämiellyttävyydessään ollut valehtelija tai kieroilija. Hän oli suorasukainen ja äkkipikainen, mutta yritti olla myös sanojensa mittainen mies, mitä nyt isälleen tekemiä lupauksia meni rikkomaan, mutta niitä ei laskettu.

Enkeli halusi myös nähdä, kuinka toinen kiemurtelisi hänen edessään epävarmana siitä oliko hän muuttanut mielensä. Toki, vaikkei olisi varmasti yhtä miellyttävää katseltavaa, muukin tunnetila olisi ollut jotain uutta. Tosin ylimielisyyttä hän ei sietänyt vaikka itse oli juuri sitä sorttia.

Gillian

Enkelin valtasi pieni epävarmuuden tunne mitä lähemmäs hän käveli ovea ja toista EZrielia, hän oli aina hieman hermostunut tämän lähellä ja jostain syystä myös oven lähettyvillä hänelle tuli hivenen tukala olo. Sitä ei voinut oikeastaan kuvailla millään tapaa mutta se tuntui tytön mielestä jonkinlaisena paineena päässä. Pienenä mutta sellaisena kuitenkin, joka ei sinne tavallaan kuulunut. Toisaalta, jos oven ympärillä olisi jotain - loitsu, ansa tai vastaavaa - se saattaisi selittää jotain. Mutta pieni hermostuneisuudentunne kuitenkin johtui tuosta toisesta enkelistä. Gillian kunnioitti ja samalla pelkäsi tätä.
Hän ei tiennyt, kuinka hän voisi edes aloittaa puhumisen. Tämä ei tahtonut vaikuttaa toisen silmissä liian innokkaalta muttei liian vaikealtakaan.
"Päivää", Gil aloitti kohteliaasti ja yritti hymyillä hieman. Hän ei niinkään välittänyt siitä ottiko EZriel tätä edes kuuleviin korviinsa saati välittänyt mutta ainakin hän yritti saada jonkinlaista puhetta aikaan. Muuta sanottavaa hän ei tosin keksinyt sillä tästä tuntui siltä kuin tämän aivot olisivat menneet solmuun pahemman kerran.

EZriel tunsi pientä kihelmöintiä ja niskansa karvojen nousevan pystyyn oven voimasta. Se tuntui mukavalta kuin liekiltä joka lämmitti. Enkeli katsoi toista alaspäin tämän puhuessa, piittaamatta tämän hymystä ja kääntyi avatakseen oven. Hän painoi kätensä vasten ovea joka tuntui vain sekunnin ajan sykkivän hänen kosketuksensa alla, se tunnisti isäntänsä ja antoi periksi pienellä tuuppauksella. Oven taidokkaat kohokuvat tuntuivat hänen kätensä alla sileiltä, ne olivat kuluneet kosketuksesta, Lucifer olisi taatusti huomauttanut asiasta hyväntahtoisella mutta kiusoittelevalla sävyllä, mutta tämä ei ollut läsnä, eikä EZriel tätä paikalle kaivannutkaan. Hän toivoi, ettei veli tulisi tornissa puhumaan Gillianille. Hän ei todellakaan halunnut tämän sotkeutuvan asiaan, eikä varsinkaan päästää suurisuista veljeään puhumaan toiselle asioistaan.

Kaksois ovi aukesi hitaasti ja äänettömästi, siinä ei ollut kahvoja. Eikä se antaisi myötä muiden kuin niiden käsille jotka se tunsi. EZriel hukkasi kokonaan veljensä äänen sekä paikan siksi aikaa kun asehuoneen olitila täytti hänet. Tuntui kuin hän olisi avannut oven suureen saliin jossa oli juhlat. Äänet, mietteet, kuvat, täyttivät hänen päänsä hetkeksi ja laajensi hänen kaikki aistinsa sellaiselle tasolle että moni olisi mennyt sekaisin. EZriel taas, tunsi järjetöntä riemua, kuin olisi astunut vanhan luotettavan ystävän syliin. Hänen siipensä rentoutuivat ja laskeutuivat hipomaan maata kun hän päästi itsensä nauttimaan tunnelmasta joka iski häneen voimakkaana.

Enkeli kääntyi pitäen ovea nyt selkänsä takana jotta toinen pääsisi sisään, EZriel oli itse eräänlainen avain ja portti, jos hän seisoi ovella, kykeni kuka tahansa tulemaan sisään. Mutta jos hän olisi lähtenyt samantien sisälle toinen jäisi ansoihin. Hän nosti kätensä lantionsa tasolla kämmen ylöspäin osoittaakseen eleellään toista astumaan sisään. Valoisaan huoneeseen, joka ei ollut suuri eikä pieni. Joka puolella oli aseita, seinillä, pedeillä makaamassa erivärisillä kankailla, odottamassa levossa tai levottomina uusia seikkailuja, tai vain jakaakseen tarinoitaan muiden kanssa.
EZriel kuuli niiden äänet, hän veti niitä sisäänsä ja lajitteli. Jokainen tiedonmuru löysi paikkansa hänen muistissaan. Huone oli valaistu hyvin, valo oli tasaista muttei silmiäkirvelevää vaan mieluisaa silmälle. Salissa oli myös pylväitä mutta kattoa ei näkynyt, se näytti jatkuvan ylös, jonne johti metallisilla portailla spiraalina raput, seiniin oli kaiverrettu nimittäin ylös asti paikkoja aseille.

Gillian

Mitään sanomatta EZriel avasi kädellään oven ja se aukesi Gillianin mielestä hyvin sirosti ja kevyesti toisin kuin useimmat ovet joita tämä oli nähnyt. Toinen enkeli piti ovea sekänsä takana ja osoitti eleillään, että tyttö voisi tulla sisään.
Gillian oli hirvittävän jännittynyt, pian hän pääsisi näkemään taatusti paljon erilaisia aseita, sellaisiakin, joita hän ei ollut eläessään nähnyt ja tuskin tulisi edes koskaan tietämään mihin niitä kaikkia käytettiin - ja ehkei hän välttämättä tahtonutkaan.
Hän astui varovasti sisään huoneeseen ja välittömästi tämän silmät aukenivat ihmetyksestä ja hän tunsi kuinka jokin pieni intoili tämän sisällä. Aseita oli joka puolella ja niitä oli niin paljon, että niiden laskeminen olisi aivan turhaa. Gillian ei ollut eläissään nähnäyt niin paljon aseita samassa huoneessa ja hän oli aivan äimänä. Seisoi vain paikoillaan katsellen ympärilleen silmät innostuksesta suurina. Jokainen näistä aseista tuntui olevan tavalla tai toisella elävä. Vaikka ne eivät hengittäneetkään tai liikkuneet paikoiltaan Gillian tunsi, kuinka huone oli täynnä jonkinlaista voimaa - tai ainakin jotain sen tapaista.

Ihaillen Gillian otti pari pientä askelta kerrallaan ja kierteli vähän huoneessa. Hän olisi mielellään mennyt katsomaan aseita lähempää mutta pelkäsi taas, että aseet saattaisivat käydä tämän kimppuun tai hän saattaisi palaa poroksi kuten oli ajatellut käytävän kuvia katsellessaan. Eikä EZrielkään ollut antanut lupaa koskea aseisiin joten tyttö tyytyi vain katselemaan aseita turvallisen välimatkan päästä.

EZriel katseli tyytyväisenä kuinka toisen silmät avautuivat ammolleen ihmetyksestä ja ihastuksesta, ensimmäistä kertaa hän esitteli tämän huoneen ulkopuoliselle. Enkeli tunsi ylevää ylpeyttä joka ylitti tämän tyypillisen vihamielisyyden sekä ylimielisyyden. Huone oli hänelle kuin aarre pienelle lapselle. Täällä hän tunsi olonsa turvalliseksi, olisi tuntenut jopa silloin jos näitä aseita olisi siinä huoneessa käytetty häntä vastaan, sillä osalla aseista oli ilkeä luonne ja osa kantoi kaunaa enkelille siitä että ne oli tänne sidottu. Enkeli ei siitä pahemmin välittänyt, hymyili vain tietävästi.

EZriel ei vieläkään puhunut, vaan astui ovelta joka sulki itsensä hiljaa ja nöyrästi, kuin suvussa kauan palvellut hovimestari joka osasi kunnioittaa isäntänsä tahtoa ja omaa rauhaa. Ovi sulkeutui ja samalla tuntui kuin koko maailma olisi suljettu ulkopuolelle. Huoneessa ei nääs ollut yhtään ikkunaa. Se sijaitsi keskellä tornia toimien sen vahvimpana osana. Jäänsiniset silmät sulkeuivat ja EZriel veti sisäänsä asehuoneen tuttua tuoksua. Antoi sen soljua ruumiinsa jokaisen osaan. Hitaasti ja vastentahtoisesti hän avasi ne, luoden katseensa huoneen korkeuksiin.

"Täältä saat ottaa mukaasi aseen. Se voi olla miekka, tikari, keihäs, mikä ikinä sinusta tuntuukaan käteesi sopivalta"
EZriel puhui hiljaisella mutta vahvalla äänellä. Äänellä josta puuttui kokonaan aikaisempi terävyys ja kylmyys. Nyt se oli täyteläinen ja vakava, milteimpä lempeä, kuitenkin aistittavissa, juuri ja juuri, kuin tyyni pinta olisi rikottu yhdellä ainoalla pisaralla, alta kuulsi sama henkilö, huoneen vaikutus oli kuitenkin niin suuri enkeliin, ettei hän halunnut tuoda vihaansa julki siinä tilassa.

Hän jatkoi, katsoen toista suoraan silmiin.
"Kiertele ja katsele, mutta kuuntele samalla tarkoin, että osaat valita parhaan aseen, minä opastan sinua, sillä saatat muuten hukkua valintaasi, tai sitten joku ase haastaa sinua harhaan. Vaikka edessäsi on kauniita esineitä ne ovat kuitenkin välineitä toisen surmaamiseen ja osa näistä aseista nauttii siitä suuresti, mutta osaa piilottaa todellisen luonteensa kauniiden sanojen ja kuvien muotoon"

Gillian

Enkeli katseli vielä hetken ympärilleen ihaillen ja kääntyi sitten kuuntelemaan mitä EZrielillä oli tälle sanottavanaan. "Täältä saat ottaa mukaasi aseen. Se voi olla miekka, tikari, keihäs, mikä ikinä sinusta tuntuukaan käteesi sopivalta". Toisen ääni kuullosti lähes kokonaan erilaiselta. Gillianista tuntui kuin EZriel olisi puhunut vähän tyynemmin ja aivan kuin toisen puheesta olisi karsittu se kylmä ja arvioiva äänensävy johon Gil oli tottunut viime aikoina. 'Ehkä EZriel arvostaa tätä huonetta enemmän kuin uskoinkaan...' Gillian tuumi mielessään. Hänestä oli jollain tavalla hienoa nähdä, että toinen osasi tyynnyttää vihansa huoneessa.
"Kiertele ja katsele, mutta kuuntele samalla tarkoin, että osaat valita parhaan aseen, minä opastan sinua, sillä saatat muuten hukkua valintaasi, tai sitten joku ase haastaa sinua harhaan. Vaikka edessäsi on kauniita esineitä ne ovat kuitenkin välineitä toisen surmaamiseen ja osa näistä aseista nauttii siitä suuresti, mutta osaa piilottaa todellisen luonteensa kauniiden sanojen ja kuvien muotoon", toinen jatkoi ja Gil tunsi kuinka EZriel katsoi tätä suoraan silmiin. Gillian nyökkäsi osoittaakseen, että ymmärsi kuulemansa.
Tytön tosin teki mieli kysyä, kuinka hän osaisi valita oikean aseen mutta päätti jättää kysymyksen vielä toistaiseksi omaan päähänsä. Jos hän ei tajuaisi kokeilemalla niin sitten hän kysyisi.

Tämä käveli huonetta ympäri katsellen nyt huomattavasti lähempää aseita. Hän sulki välillä silmänsä ja hengitti kuin itseään psyykatakseen. Pikkuhiljaa hän alkoi tiedostaa tilaa paremmin ja havaitsi, että oli oikeassa aseiden "elämisen" suhteen. Niillä oli muistoja - tai jotain sen kaltaisia, ja ne tuntuivat puhuvan mutta Gil ei saanut niistä selvää. Se taas puolestaan sai hänet taas hermostumaan mutta hän yritti hillitä itseään niin hyvin kuin vain osasi.
"Tuota...", hän aloitti vähän arasti. "Pitäisikö näiden aseiden puhua jollain tapaa?". Puhumisella tämä ei tarkoittanut tietenkään sellaista puhumista johon tarvittaisiin suu. Toki hän kuuli päässään ikään kuin vaimeita ääniä mutta niiden hiljaisuus vähän turhautti häntä.

"Se riippuu"
EZriel sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen vastauksena toisen kysymykseen. Hän käveli erään aseen luokse, se oli taidokas miekka, hän siveli sen pintaa hellästi, kuin äiti hyväilisi lastaan, hänen silmissään oli levollinen ja lähes onnellinen katse.
"Vanhat aseet erittävät voimakkaampaa henkeä, aistit niiden elinvoiman tai elinvoimattomuuden, sillä osa aseista on kuollut, muttei samassa merkityksessä kuin me elävät olennot, ikuisessa unessa voisi olla parempi kuvaus, mutta sekään ei aivan pidä paikkaansa"
EZriel räpäytti siipiään enemmälti aiheuttaakseen lempeän tuulahduksen rauhoittaakseen itseään, ase jota hän kosketti auheutti hänessä valtavan kuuman aallon. Se tuntui samalta, kuin aavikon tuuli olisi vallannut hänen ruumiinsa. Se oli yksi niistä kuolleista aseista joista hän oli juuri puhunut.

"Nuoremmat aseet taas"
Hän piti lyhyen tauon.
"Sellaiset joilla on jo omaa voimaa enemmän tai vähemmän, mutta eivät ole kehittyneet niin paljoa, ovat kärkkäitä houkuttelemaan itselleen isäntää tai hallittavaa"
Hän katsoi Gilliania uudestaan syvälle silmiin upottaakseen puhumansa asian syvälle tämän muistiin. Hän jatkoi samalla kävelyään irrottaen katseensa hieman vastahakoisesti, kuin epäillen toisen kykyä ymmärtää. EZriel ei tosin odottanutkaan ymmärtämistä, kukaan joka ei halunnut kuunnella, ei kuullut aseiden kutsua, ei tajunnut niiden johdattavan tai potentiaalin jota ne saattoivat tarjota. Hän kuuli ja kuunteli, oliko se isän hänelle antama kyky vain hänen itsensä omistama ja kehittämä, sitä hän ei tiennyt.

Hän katseli keihästä edessään, se oli valtava ja kuulunut aikoinaan yhdelle suurimmista koskaan eläneistä demoneista, demoni oli aikoinaan ihmisten maailmassa terrorisoinut ihmisiä kunnes se oli kukistettu. Hän laski kätensä sen rosoiselle pinnalle ja tunsi sen sykkivän kätensä alla. Se oli yhtä paksu kuin paksuin sen huoneen pilareista, EZriel ja Gillian eivät olisi yhdessäkään ylettäneet käsiään sen ympäri.

"Kierrä aikasi ja sitten kun luulet totuttautuneesi kunnolla autan sinua etsimään sellaisia merkkejä jotka kertovat aseestasi."
Hän käänsi nyt hieman ankaremman katseen toiseen, se ei ollut julma eikä vihamielinen, ankara tavalla jolla isä katsoo lasta jota haluaa suojella.
"Siihen, että viet täältä aseen, liittyy muutama sääntö, joita oletan että olet valmis noudattamaan! Selitän ne sinulle, kun kädessäsi on se, minkä olette toivottavasti molemmat valinneet"
Hän painotti sanojaan jotta saisi ne paremmon perille. Hän puhui toiselle hieman alentavasti, kuin ymmärtämättömälle lapselle. Hänen asenteensa kuitenkin pehmeni taas kun hän irrotti otteensa aseesta.
"Sano kun olet valmis"

Gillian

Gil kuunteli tarkkaavaisena, mitä EZriel kertoi. Hän yritti painaa kaiken mieleensä ja uskoi sen onnistuvan, sillä keskittyessään johonkin tosissaan hän myös yleensä muisti asiat. "Siihen, että viet täältä aseen, liittyy muutama sääntö, joita oletan että olet valmis noudattamaan! Selitän ne sinulle, kun kädessäsi on se, minkä olette toivottavasti molemmat valinneet".
"Kyllä", Gillian virkkoi vastaukseksi ja nyökkäsi. Tämä olisi valmis noudattamaan mielellään kaikkia sääntöjä vaikka tämä saikin hetkellisesti ajatuksia, että säännöt voisivat olla tälle jotenkin haitaksi. Innostus kuitenkin vei voiton ja huoli haihtui melkein heti pois.

Hän lähti uudestaan kiertelemään huonetta, tällä kertaa vähän rauhallisemmin. Gillian yritti pitää mielensä avoimena ja kuunnella aseita, mitä niillä oli kerrottavanaan. Aluksi hän ei ollut varma uskaltaisiko koskettaa aseita mutta koska EZrielkin siihen pystyi, niin kai hänkin voisi ainakin ihan kevyesti - tosin EZriel pystyi tekemään tornissa taatusti hyvin paljon asioita joihin Gil itse oli rajoittunut. Varovasti tyttö laittoi pienehkön kätensä erään miekan päälle ja sulki silmänsä - ihan vain tunnelmaa tehostaakseen.
Hän tunsi kädessään kylmiä kohauksia mutta ne eivät tuntuneet kuitenkaan niin jäätäviltä, että tämän olisi pitänyt nostaa kätensä pois. Itse asiassa sen kylmyys houkutti Gilliania pitämään kättään miekan päällä pidempään. Hän sai mieleensä välähdysmäisiä, hyvin nopeita ja utuisia mielikuvia jäisestä luolasta, lumesta ja hyytävästä viimasta. Hänen silmänsä kuitenkin rävähtivät auki sillä hetkellä kun hän näki kuinka miekka iskettiin johonkin elolliseen ja tummanpunainen veri kasteli koko tämän näkökentän. Hän nosti turhankin äkkiä kätensä miekan päältä ja siirtyi vähän kauemmas siitä.

Gillian kierteli aikansa ja kävi erilaisten aseiden luona. Yleensä hän joko oli kuulematta mitään - oliko ase sitten "horroksessa" vai johtuiko hänestä itsestään, sitä hän ei tiennyt. Osa aseista taas sai hänet näkemään vilauksia mahdollisesti aseen menneisyydestä, osasta taas tuntui lähtevän jonkinlaista musiikkia. Monet aseista olivat hyvin kauniita ja taidokkaasti tehtyjä - Gil ihaili niitä suuresti - mutta niistä mikään ei tuntunut jotenkin siltä "omalta". Tai siihen hetkeen asti, ennen kuin tyttö törmäsi sattumalta miekkaan joka lojui monien muiden aseiden alla. Sen kahva-osa oli punainen ja siihen oli upotettu sinisiä kiviä. Sen terä oli lähes luonnottoman valkoinen ja sen päähän oli upotettu pieni tähtikuvio. Gil tarttui varovasti aseeseen ja nosti sen muiden aseiden alta tarkastellakseen sitä. Miekka tuntui kevyeltä vaikka se ei ollutkaan mikään pieni tai keveän näköinen ja se tuntui lämpimältä tämän käsissä. Gillian ei kuullut tämän varsinaisesti puhuvan tälle eikä mitään dramaattista tapahtunut, mutta hänestä tuntui kuin olisi kuullut korvissaan vienoa musiikkia. Se kuullosti kauniilta vaikka hiljainen olikin ja tästä tuntui, että tämä on ase hänelle. Vaikka Gillian kyllä olikin odottanut jotain vähän dramaattisempaa, puhetta tai yliampuvaa musiikkia.
Tyttö jäi seisomaan paikalleen ase kädessään ja kuunteli sen laulua joka tuntui voimistuvan tämän korvissa koko ajan.

EZriel antoi katseensa kiertää laiskasti ympäri huonetta, antaen itselleen luvan vajota yhä syvemmälle sen tunnelmaan. Hän kuunteli jokaista asetta kuin isoisä lapsenlapsiaan, hän hymyili julkeasti niille jotka puhuivat hänelle ylimielisesti tai uhkailivat hänen henkeään. Se tuntui enkelistä hurmaavalta, ei romanttisella tasolla vaan tavalla joka sai hänet kaipaamaan taistelua, taitavan aseenkäyttäjän kanssa. Hänen jäänsiniset silmänsä vaelsivat katsomaan Gilliania, hän pani paljon toivoa siihen että tytöstä kehittyisi parempi vastus hänelle. Potentiaalia toisessa oli, ei vielä ehkä niin taidossa, mutta taitoa enemmän enkeli arvostikin tytön sisukkuutta.

EZriel tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Hän katsoi toista nyt entistä tiiviimmin. Hän tunsi ilmassa pientä sähköisyyttä ja tiesi tämän olevan lähellä oikeaa valintaansa. Kuka tahansa muu olisi saattanut nauraa EZrielielle, joku ylimielisistä joille ase oli väline. Yleensä sellaisilla henkilöillä oli ase jossa ei ollut voimaa muuta kuin se minkä sen heiluttaja sille antoi, joskus aseita, joilla oli elämä, eksyi tällaisten käsiin ja käyttivät näiden aseiden, enemmänkin näiden mainetta kuin itse aseen omia ominaisuuksia itsessään.
Enkeli oli surmannut monia tällaisia ylimielisiä olentoja, näistä valtaosa oli enkeleitä, demoneilla sekä muilla vanhoilla olennoilla tuntui olevan parempi käsitys aseiden olemuksesta kuin enkeleillä jotka yleensä luottivat vain omaansa tai Taivaan Isän voimaan.

EZriel lähestyi toista hiljaa ettei olisi pilannut hetkeä jona toinen löytäisi sopivan aseen, se osaisiko toinen löytää sen oikean kaikkien niiden valehtelijoiden ja juonittelijoiden seasta oli aivan kiinni toisesta. Hän katseli mitäänsanomatta asetta jota toinen oli valitsemassa. Miekka, kaunis sellainen, jos piti aseesta joka myös näytti upealta, se ei kuitenkaan ollut piilotteleva ase, sellainen johon oli upotettu, kaiverrettu ja manattu jos mitäkin kauneutta lisääviä elementtejä. Hän nyökkäsi itsekseen hyväksyvästi ja jäi odottamaan toisen reaktiota.

Gillian

Miekan laulu kuullosti Gillianin korvissa lumoavalta ja se sai tämän kaikki ajatukset vain keskittymään miekkaan. Edes se laulu jonka hän oli kuullut käytävillä ei tuntunut vetävän vertoja miekan harmonisille soinnuille. Gillian tunsi silkasta ihastuksesta kylmiä väreitä selässään mutta kuten aina, kaikki loppuu aikanaan. Pikkuhiljaa miekan ääni hiljeni ja Gil alkoi saada takaisin ajantajuaan. Hänellä oli kevyt olo ja hetkeen hän ei tuntenut kehossaan edes minkäänlaista särkyä - tämän haavoja särki hieman lähes koko ajan. Miekka kädessään Gillian kääntyi ympäri varmana valinnastaan ja huomasi EZrielin seisovan tämän lähellä. Tyttö ei ollut edes kuullut toisen tuloa mutta ihmekös tuo, hän ei varmaan olisi kuullut mitään vaikka takana olisi räjähtänyt jotain, niin keskittynyt ja miekan lumoissa hän oli.
Jostain syystä Gillianista tuntui kuin miekka olisi ollut tämän kumppani tai hyvin vanha ystävä jonka hän oli taas tavannut pitkästä aikaa. Se tunne oli lämmin ja sai rinnan täyttymään ilosta.
"Minusta... minusta tuntuu, että se on tämä", Gillian sanoi ja piteli miekkaa käsissään. Hän piti siitä aika tiukasti kiinni kuin peläten miekan yhtäkkiä ottavan jalat alleen ja lähtien tiehensä.

Enkeli katsoi ensin Gilliania ilmeettömästi arvioiden, sen jälkeen hän laski katseensa miekkaan. Se näytti sykkivän, hieman kuin elävien olentojen aurat yleensä, EZriel tunsi sisäistä riemua, juuri tämä miekka oli ollut kauan mitäänsanomattoman olemattoman oloinen. Hänen riemunsa juontui siihen että siinä missä muut olivat nähneet miekan, hän näki mahdollisuuden, aivan kuten hän oli nähnyt Gillianissa. Hän nosti katseensa, hieman liiankin innokkaasti Gillianiin sillä jäänsinisillä silmissä oli hetken hyvin tyytyväinen ilme. Se kovettui pian ja enkelin huulille nousi hyväksyvä, mutta kova hymy.
"Se on siis sinun"

Enkeli kääntyi niin että hänen katseensa tavoitti mahdollisimman monen miekan, hän veti ilmaa keuhkoihinsa ja puhui.
"Te kuulitte kaikki! Tämän huoneen isäntänä, minä EZriel, Babelin tornin valtias, Sarielin pojista vanhin ja voimakkain"
Hän piti tauon, hymyillen, huoneen täytti paine joka johtui jännityksestä, aseet kuuntelivat, huone ja sen näkymättömät vartijat kuuntelivat henkeään pidätellen, ne eivät olleet koskaan ennen nähneet enkeliä niin kiihtyneenä, sellaisessa tunnetilassa kuin nyt, vihainen hän oli usein ja sen tähden kiihtyneempi kuin kukaan muu. Mutta tämä oli erilaista ja ne imivät tätä uutta tietoa innoissaan sisäänsä.
"Te olette todistajiani, luovutan tämän aseen Gillianille"
Hän kääntyi katsomaan tyttöä ilkikurinen hymy huulillaan.
"Mutta ensin hänen on suostuttava muutamaan ehtoon, jotka liittyvät tämän aseen viemiseen tästä salista!"

EZriel katsoi toista nyt alaspäin, seisoen tämän edessä kaikki siivet levitettyinä hänen ympärilleen.
"Oletko valmis kuuntelemaan ja myöntymään ehtoihini!"
Hän piti äänensä virallisena, koko esitys oli huonetta varten, sen vartijat, asukkaat, olivat vanhoja, ne olivat sellaisia olentoja ja olemuksia, jotka pitivät vanhoista valoista kiinni, niille valan lausuminen oli pyhää ja siksi EZriel piti tilanteen mahdollisimman virallisena. Hän oli tottunut käsittelemään niitä jotka tarvitsivat erikoisempaa käsittelyä ja hän itsekin, oli hieman vanhanaikainen, sillä hän piti sanallista sopimusta yhtä sitovana kuin kirjallistakin. Enemmänkin, sillä paperi oli helppo tuhota ja väärentää, mutta sanojen totuutta ei.

Gillian

Gil tunsi toisen katseen ja tämän mielestä EZrielin käytöksessä oli jotain erilaista. Tästä erilaisuudesta hän piti, Gillianista oli vaihtelua nähdä toinen myös innostuneena kun yleensä tämä oli vain vihainen.
EZrielin aloittaessa - Gillianin mielestä juhlallisesti - puheensa hänestä tuntui kuin kaikki aseet huoneessa olisivat kääntäneet katseensa tai ainakin keskittyneet tähän. Ehkä EZriel aisti aseet paljon paremmin kuin Gillian sillä enkeli näytti erittäin innostuneelta jostain ja hän puhui aseille kuin nämä olisivat tämän yleisö. Tunnelmassa oli jotain, joka sai Gillianin asennoitumaan kunnioittavammin. Aivan kuin tämän ympärillä olisi ollut paljon vanhoja ja korkea-arvoisia henkilöitä joita tuli kunnioittaa. Aseet eivät varmaan olleet kaukana tästä, sillä olivathan ne vanhoja suurin osa ja paljon nähneet.

"Oletko valmis kuuntelemaan ja myöntymään ehtoihini!", EZriel kysyi tältä kaikki siivet levitettynä ympärilleen luoden näin vahvan tunnelman. Gillianista tuntui, ettei hän voisi edes ajatella kieltäytymistä.
"Tietysti", hän vastasi ja katsoi vakavalla katseella kohti toista kuin kertoakseen vielä katseellaan, että tarkoitti tosiaan sitä mitä sanoi. Hän ei tahtoisi erota miekasta, se tuntui kuin olevan osa tätä, kuin käsi tai jalka. Jos hän kieltäytyisi hän tulisi varmasti katumaan sitä loppuelämänsä.
"Olen valmis kuuntelemaan ehtosi ja myöntymään niihin"

EZriel hymyili tyytyväisenä toiselle, kääntyi kerran aseita kohti kuin varmistaakseen kaikkien kuuntelevan.
"Ehtoja on useita ja niitä tulee noudattaa jos niihin näyttää olevan tarvetta, ensinnäkin"
Hän kääntyi takaisin Gillianiin nostaen siipensä korkealla päänsä päälle.
"Kun viet täältä aseen, se tulee palauttaa tänne kun kuolet, joko minä haen sen, tai lähetän jonkun hakemaan. Jos tiedät elämäsi päättyvän pian, sinun tulee huolehtia että ase päätyy tänne takaisin."
Enkeli katsoi toista nyt ankarammin, hän ei halunnut miekkansa joutuvan hukkaan tai vääriin käsiin. Se olisi tuottanut hänelle ylimääräistä mielipahaa.
"Jos kävisi niin, että löytäisit toisen aseen ja luopuisit tästä sama sääntl pätee edelleen, se tulee toimittaa näiden seinien sisään takaisin"

Hän piti pienen tauon, että toinen pystyisi muistamaan ja ymmärtämään kaiken mitä hän oli sanomassa, sen että miekan mukana tuli muutakin kuin sen tuoma lahja taisteluun. Enkeli veti syvään henkeä, hän tunsi kuinka aseet, jos ne olisivat kyenneet, kumartuivat heidän puoleensa kuullakseen jokaisen lausutun sanan siinä salissa.
"Koska kuitenkin viet täältä aseen, sinun on tuotava yksi ase tänne korvaavaksi. Minulle kelpaa myös tieto aseen olemassaolosta tai potentiaalisesta takojasta. Jos sellaisen tunnistat."
EZriel nosti toisen sormistaan pystyyn. Hän tiesi että Gillianin myötä mahdollisuudet löytää uusi aseita moninkertaistuisi, vaikkei tämä välttämättä tuntisi aseista nousevaa voimaa samalla tavalla kuin hän.
"Kun tulet sinuiksi miekkasi kanssa, luotte syvempää yhteyttä jos olet siihen kykenevä siis"
Hän lausui sanat epäillen. Toisaalta, hänen mielessään eli toivo siitä että toinen osoittaisi kykyä siihen, tämän asenne oli ollut koko valinnan ajan hyvin vastaanottavainen ja tarpeeksi kunnioittava, aseet selvästikin hyväksyivät toisen.

"Useimmiten jos kohtaat jonkun sellaisen jolla on tämänkaltainen ase he ovat tietenkin sitä vastaan, miksi sinun ei tarvitse sitä itse heiltä ryöstää vaan minä teen sen, joskus se että mainitset kuka sen haluaa saa heidät luovuttamaan aseensa."
EZriel ei pröystäillyt, hän tarkoitti sanojaan. Monikaan ei olisi valmis haastamaan häntä, ne jotka halusivat saivat niin tehdä, samallahan hän saisi testattua aseiden potentiaalia.
"Ovatko ehdot sinusta epäoikeuden mukaiset tai sellaiset ettet niitä kykene toteuttamaan? Vai onko niissä jotain ,mitä haluat itse muuttaa?"
Mitä tietenkään EZriel ei halunnut, mutta hän oli valmis antamaan myöten jos joku ehdoista tuntui kohtuuttomalta toiselle toteuttaa.

Gillian

Gillian kuunteli tarkasti ehtoja. Hän huomasi, että oikeastaan kaikki ehdot liittyivät siihen - yhtä lukuunottamatta siis -, että hänen tulisi palauttaa miekka takaisin paikoilleen jossain vaiheessa, viimeistään silloin kun tämä kuolee. EZriel näköjään piti miekkoja erittäin suuressa arvossa eikä tahtonut yhdenkään jäävän sille tielleen poistuttuaan tornista. "Ovatko ehdot sinusta epäoikeuden mukaiset tai sellaiset ettet niitä kykene toteuttamaan? Vai onko niissä jotain ,mitä haluat itse muuttaa?", häneltä vielä kysyttiin. Gillianin mielestä ehdot olivat varsin reilut eikä niissä ollut mitään epäoikeudenmukaista ainakaan tämän mielestä. Vaihtokaupan lakihan tässä oli. Vastineeksi siitä mitä hän otti hänen piti tuoda jotain ja kuollessaan ase palautui takaisin, eihän hän sitä enää kuolleena tarvinnut.

"Minusta niissä ei ole mitään muutettavaa ja ne ovat mielestäni reilut", Gillian vastasi kysymykseen joka tälle oli esitetty.
"Tosin... kuinka tarkalleen ottaen löydän tänne yhden aseen korvaamaan ottamaani?", tämän oli pakko kysyä. Hän mietti olisiko aseita mahdollista löytyy esimerkiksi "irrallaan", jonnekkin unohdettuina sillä aseen jäljittäminen joka jo toisella oli kuulosti hieman haastavalta. Mutta haasteille hän ei koskaan kyllä vastannut kieltävästi. Aseidenetsinnästä saattaisi tulla ihan jännittävääkin. Saattaisipa hän jopa uskaltautua käymään Taivaallisessa Kirjastossa lukemaan vanhoista aseista joita voisi jäljittää, siitä tuntui olevan pitkä aika kun hän oli viimeksi siellä käynyt tiedon perässä.

Gillian myöntyi ehtoihin, Enkeli kuitenkin sivuutti tämän kysymyksen hetkeksi, viedäkseen loppuun ehdot. Hän kääntyi aseita kohti, nostaen kätensä ilmaan ja siipensä myös. Hän katsoi huonetta kuin olisi katsonut yleisöä silmästä silmään.
"Ehdot on nyt hyväksytty, Enkeli Gillian saa viedä tästä huoneesta aseen, joka on valittu, hän on myös velvoitettu se palauttamaan. Teistä jokainen tietää tämän ja painaa sen mieleensä, jottei kukaan voisi toiselta kieltää tämän oikeutta valittuun aseeseen."
Huoneen täytti hetkeksi hyväksyvä ilmapiiri, se täyttyi suhinasta, kuiskailuista sekä monista muista myöntyvistä äänistä. Aseet asettuivat lepoon hetken kuluttua, huone hiljeni ja sopimus luotu. EZriel laski tyytyväisenä kätensä ja kääntyi Gillianiin.

"Tiedoksesi sanottakoon, että samat ehdot sitovat niitä verisukulaisianikin, joille olen täältä aseen luovuttanut, eikä heitäkään ole montaa"
Enkelin mieleen nousi kuva Luciferista, samasta enkelistä joka oli ennen hänen huoneeseen astumistaan laulanut tornissa. Hän oli yksi niistä joilla oli hänen myöntämänsä ase.
"Olet siis samassa asemassa, kumpikaan ei ole ehdoissa toista ylempänä eikä tämä ole kilpailu siitä kuka tuo parhaan aseen"
Hän ei halunnut toisen haastavan veljeään, Luciferista ei ensinnäkään olisi edes Gillianin tasoiselle enkelille vastusta jolloin jos toinen päättäisi hänen veljensä henkeä uhata olisi EZrielin pakko puuttua asioiden kulkuun.

"Se miten löydät aseen korvaavaksi"
EZriel palasi kysymykseen, hän käänsi nyt kokonaan huomionsa takaisin Gillianiin ja katsoi tätä kulmat ankarassa kulmassa. Hän katsahto kattoon kuin ajatellen, vaikka oli täysin tietoinen siitä mitä halusi sanoa.
"Sinulla ei ole mitään kiirettä asian kanssa, koska matkustelet paljoa saarella ja muualla etsi rauhassa, saattaa olla että menet monen hyvän aseen ohi huomaamattasi, ne ovat hyviä piileksimään halutessaan"
EZriel hymyili vinosti muistellessaan muutamaa tällaista asetta, mutta häneltä ei piiloteltukaan aivan niin helpolla.
"Kun syvennät suhdettasi aseeseesi ja se voimistuu sinun kanssasi, te osaatte yhdessä tunnistaa aseen, esimerkiksi, jos matkallasi kohtaat potentiaalisen aseen, jokin siinä kiinnittää huomiosi muttet ole aivan varma, anna itsellesi aikaa, jätä ase ja palaa sen luoksen myöhemmin kun olet varmempi, jos vaistosi osui oikeaan, ota se haltuusi ja tuo tänne, jos se oli taas mitäänsanomaton eikä sillä ole olemusta jätä se, kuitenkin jos olet edelleen epävarma, tuo se luokseni, minä kykenen sanomaan onko siinä pontentiaalia ja vaikkei olisi voin opettaa sinulle miten aseeseen saa olemusta"
EZriel nosti vasemman käden kuin vannoakseen valan.

"Jos onnistut luomaan aseeseen oman olemuksen saat pitää sen, enkä tule sitä sinulta vaatimaan, paitsi jos kuolet, otan sen silloin haltuuni, ainut poikkeus asiaan on se että sinulla on joku joka perii aseen. Häneltäkään en asetta ota, sillä silloin se on oikeutetusti sen henkilön, joskus aseet nimittäin valmitautuvat niin, nekin tietävät kun jollakin on potentiaalia, esimerkiksi synnyttää niille sopiva emäntä tai isäntä"
EZrielin äänessä ei ollut lainkaan enää samanlaista pilkkaa toisen sukupuolta kohtaan, nyt hänen äänessään kiilsi jopa hieman kunnioitusta. Hän oli kuunnellut aseiden tarinoita, jo lapsensa, hän oli rakastanut sankaritarinoissa, sankareiden aseita, niiden syntytarinoita, seikkailuja ja tekoja.

"Minulle kelpaa myös tosiaan kuten aikaisemmin mainitsin"
EZrielistä oli nyt miltei kokonaan karissut kaikki ne piirteet jotka laskettiin epämiellyttäviksi.
"Jos löydät sepän, pelkkä luulo kelpaa, älä missään nimessä koskaan aliarvio pelkän vaiston voimaa, jonka kädestä jonakin päivänä saattaa taottaessa muodostua ase jonka tiedät kuuluvan tänne. Missään nimessä älä mainitse asiasta tällaiselle henkilölle, paitsi oman harkintasi mukaan, sillä silloin saatat muuttaa tämän asennetta asiasta eikä asetta koskaan synny, äläkä tarjoa suurta palkkiota aseen takomisesta, sekin saattaa muuttaa enemmän kuin uskotkaan. Vaan seuraa tätä, lähetä minulle viesti, silloin se ehto on jo täytetty."

Enkeli piti tauon, hän oli puhunut paljon ja antoi nyt toiselle aikaa kysyä ja muistaa. Hän tunsi jonkun lähestyvän ovea ja kovetti kasvoilleen uudestaan vihaisen ilmeen. Se joku oli luultavasti yksi hänen veljistään. Nämä kuitenkaan eivät päässeet sisään ja isänsä tahtoa uhmaten, EZriel oli antanut oven vartijoille luvan surmata jopa hänen veljiään jos nämä yrittivät hänen asehuoneeseensa.

Gillian

Edelleen tarkasti kuunnellen Gillianin huomio oli kokonaan keskittynyt EZrieliin. Erityisesti tämän mainitessa aseiden olemuksista ja niiden luomisesta Gil kiinnostui muttei asettanut kuitenkaan tavoitteita itsestään liian korkealle. Tokihan aseisiin olemusten luominen oli kiinnostavaa mutta hän ei ollut varma pystyisikö siihen itse ollenkaan. Hän kuitenkin tahtoisi varmaan joskus kokeilla kunhan nyt ensiksi löytäisi aseen ja kehittyisikin hieman mieleltään vahvemmaksi.
Ezriel selitti tälle asioita selkeästi innostuneena, Gilianin mielipide siitä, että toinen piti aseista hyvin paljon, vahvistui koko ajan.

Aseiden etsiminen kuitenkin kuullosti hyvin jännittävältä ja enkelistä tuntui, että hän voisi aloittaa niiden etsimisen vaikka heti. Sarielin kirjoitusten etsintä ei ollut vielä oikein tuottanut tulosta mutta ehkä aseiden kanssa kävisi toisin. Gillian vajosi mietteisiinsä hetkeksi ja miekka tämän kädessä hehkui ja sykki lämpimästi. Hän mietti, olikohan miekoilla nimiä? Hänen teki mieli kysyä sitä miekalta itseltään mutta koki ajatuksen vähän lapselliseksi ainakin sillä hetkellä. Myöhemmin hän voisi yrittää tutustua omassa rauhassa miekkaan.

Gillian mietti, pitäisikö hänen lähteä ensiksi etsimään miekkaa vai pitäisikö hänen pysytellä tornissa ja harjoitella taistelua. Toisaalta taisteluharjoituksia vartenhan hän oli tänne tullut mutta hän olisi mielellään tutustunut ensin myös omaan miekkaansa. Hän oli aikeissa kysyä sitä EZrieliltä mutta huomasi, että enkeli oli keskittynyt johonkin ja tämän aiempi, lähes iloinen - vaikka Gillian ei uskonut sen varsinaisesti iloa olevan sillä niin vihainen enkeli kuin EZriel tuskin olisi iloissaan tällaisista asioista - ilme oli vaihtunut taas sellaiseen, että tämän näki olevan vihoissaan. Gillian ei tiennyt mistä ja pelkäsi tehneensä itse jotain väärin mutta kuuli pian askelia käytävältä. EZriel oli kuullut varmaan lähestyvät askeleet jo häntä aiemmin.

EZriel keskittyi uudestaan asehuoneen tapahtumiin, kuka tahansa ovelle oli tullutkin oli pysähtynyt, mikä sai enkelin ärsyyntymään, jos se oli joku hänen valittavista veljistään, hän näyttäisi tälle pian kuinka paljon hän inhosi sitä että kukaan edes seisoi hänen asehuoneensa ovella. Hän ei saanut enää kiinni siitä edellisestä olotilasta, eikä enää edes yrittänyt, taika oli särkynyt, aseetkin tuntuivat hiljentyneen kuin kuunnellakseen mitä askeleiden omistaja aikoi seuraavaksi. EZriel toivoi että kuka ikinä siellä olikaan poistuisi ennen heitä, vaikka Isältä oli vaikeaa pitää monia salaisuuksia hän toivoi tämän pysyvän ainakin hieman pidempään hänen omana tietonaan.

Hän kääntyi uudestaan Gillianiin. Hänen silmänsä pysähtyivät tutkailemaan miekkaa vielä kerran hyväksyvästi. Hän oli harvinaisen tyytyväinen tämän valintaan ja toivotti ääneti miekalle ja tytölle onnea.
"Jos haluat, voin treenata hetken kanssasi että pääset sinuiksi miekkasi kanssa, sen jälkeen voit tehdä mitä haluat, tottumattomana jos menet haastamaan riitaa saatat kuolla pelkästään siihen ettet tiedä mitä teet"
EZrielin ääni oli kova, mutta siinä oli myös riemukas sointi sillä enkeli selvästi halusi päästä kiusaamaan toista kunnolla taisteluharjoituksella. Hän epäili käyttävänsä omaa asettaan, hän kykenisi kyllä väistämään tai estämään toista lyömästä itseään, hän oli varma siitä.
Vaikkakin, hänen katseensa kääntyi hetkeksi syvälle sisäänpäin, moni asia tietenkin vaikutti lopputulokseen, mutta toinen tietenkin saattaisi yllättää sillä vaikka EZriel tunsikin monen aseen ominaisuudet ja historian, vaikutti kantaja aseeseen ja sen kykyihin erittäin suurella tasolla.

"En ole myöskään koskaan nähnyt tuota miekkaa käytettävän taistelussa"
Hän myönsi nostaen molempia olkapäitään. Ei hänkään aivan kaikesta voinut perillä olla, vaikka olisi halunnutkin, kuitenkin, yksi aseiden viehätyksestä olikin niiden suhde käyttäjään ja näiden taitoihin.

Gillian

Gillian oli mielissään siitä, että hänen ei ollut tarvinnut edes kysyä EZrieliltä sitä, mitä oli aikonut sillä toinen tuntui lukeneen tytön ajatukset.
Hän malttoi tuskin odottaa sitä, että pääsisi miekkansa kanssa tositoimiin. Hän piti muutenkin miekoista ja niillä on taisteli omiin kykyihinsä nähden parhaiten. Aiemmissa miekoissa ei kuitenkaan ollut olemusta ja sen tutkiminen ja sen kanssa yhteistyötä tekeminen sai Gillianin innostumaan vielä enemmän.
"Tietysti", Gillian vastasi innoissaan toiselle. "Milloin voimme aloittaa?"

Kuullessaan, ettei EZriel ollut aiemmin nähnyt asetta tositoimissa sai Gillianin jo psyykkaavaan ja vannottavan itselleen, että hän - ja miekkakin - tulisivat yrittämään parhaansa jo harjoittelussa. Gil tahtoi tavallaan todistaa, että tämän valitsema miekka olisi hyvä valinta, ja että siinä olisi potentiaalia, vaikka sitä ei ollut kukaan aiemmin käyttänyt.

// pahoittelen harvinaisen lyhyttä pätkää DD8

EZriel tunsi selvästi toisen innostuvan ajatuksesta päästä harjoittelemaan. Se toisaalta ilahdutti enkeliä vaikkei antanut sen ulospäin näkyä. Hänestä oli ihan kohtuullista että oli joku jonka kanssa sparrata, sellainen joka hänellä oli lupa jättää henkiin. Yleensä hänen harjoittelunsa päättyivät aivan liian aikaiseen vastustajaan menehtymiseen, eikä EZriel harjoitellessaan tappanut kerralla vaikka olisi monesti voinutkin vaan vastustaja menehtyi vammoihinsa jotka enkeli tuotti pikkuhiljaa.
Tätä hän ei tietenkään sanonut ääneen. Mitä iloa siitä olisi ollut että hän kerskailisi sellaisella. Tokihan sellainen lisäsi hänen mainettaan pelottavana ja hurjana vastustajana, mutta tällaisessa tilanteessa se olisi täysin tarpeetonta.

"Heti kun luulet olevasi kykeneväinen"
EZriel sanoi viitaten toisen edellisiin vammoihin, hänellä ei ollut aavistustakaan toisen parantumiskyvystä, kuinka nopeaa se oli, kuinka kovia iskuja maksimissaan toinen kykeni ottamaan ennen kuin kupsahti kerrasta. Siitä kaikesta hän ottaisi selvää ja koulisi samalla tämän muita kykyjä kuin vain taistelutaitoja. Siitä että osasi heiluttaa miekkaa ei ollut siinä vaiheessa paljon apua kun piti osata väistää, tai estää toisen iskuja. Myöskin kivun sieto kyky ja sen tunnistaminen olivat tärkeitä, koskaan ei saanut viedä itseään liian pitkälle, eikä EZriel ymmärtänyt ollenkaan sellaisia taistelijoita jotka kehuskelivat taikavoimillaan, esineillään tai juomillaan jotka postivat kivusieto kyvyn, sillä mikään ei ollut parempi omien voimien mitta.

Jos ei tietänyt milloin ruumis veteli viimeisiään, se pettäisi viimeisellä hetkellä.
"Ehdottaisin kuitenkin että harjoittelisimme aina joko jossain syrjemmällä tai Coloseumilla"
EZriel ei aikonut käyttää aikaansa selittääkseen miksi. Hänen ei tarvitsisi. Eihän hän halunnut kenenkään tietävän että hän, Julma ja Hurja EZriel, Sarielin vanhin poika, kouluttaisi jotain tytön tylleröä puolustautumaan, sellainen saattaisi lohkaista palan hänen maineestaan ja irroittaa pilkallisia nauruja niissä nuorissa ja itseään täynnä olevissa jotka joka paikassa uhkailivat päihittävänsä hänet jonakin näistä päivistä, antaa tulla vaan, enkeli hymyili kuin petoeläin joka haistoi saaliin.

//Saat anteeksi ;D ei haittaa lyhyet kun ei aina jaksa/pysty/kykene kirjoittamaan kilometri viestejä. Itse en vaadi sitä. Asia erikseen jos viesti olisi esimerkiksi vain kolme riviä, sitten saattaisin jopa mainita asiasta, enkä välttämättä edes silloinkaan. //

Gillian

Tyttö puhkui innosta mutta tajusi sitten, että hän ei ollut vielä fyysisesti ihan taistelukunnossa. Ne muutamat haavat joita tällä oli olivat jo umpeutuneet ja kovaa vauhtia paranemassa mutta muutamat vähän suuremmat ruhjeet olivat vielä vähän kipeänä - hän ei ollut innostukseltaan edes ajatellut asiaa saati sitten osannut keskittyä kipuihin. Mutta parin päivän päästä hän olisi taas hyvässä kunnossa, Gillian oli varma siitä. Toki hänen olisi mieli tehnyt sanoa olevansa jo kunnossa mutta ei olisi mitään järkeä lähteä puolikuntoisena treenaamaan, sen hän tiesi itsekin. Hän vain loukkaisi itsensä pahemmin.
"Uskoisin, että jo muutaman päivän päästä olen kykenevä aloittamaan harjoitukset", hän sanoi katsahtaen toiseen

Kun EZriel ehdotti taistelupaikaksi jotain etäisempää Gillian vain nyökkäsi. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt muuta ajatusta kuin se, että taisteluharjoituksiin tarvittiin toki paljon tilaa ja ulkopuoliset olisivat vain häiriöksi. Enkelillä ei käynyt edes mielen vieressä, että siitä saattaisi olla maineellista haittaa EZrielille itselleen. Niin pelätty ja maineikas kuin toinen oli, kouluttaisi nuorta naispuolista enkeliä. Se ei taatusti tekisi EZrielin maineelle ainakaan hyvää. Gillian harvoin osasi ajatella näin, toisinaan tämä oli varsin simppeli tyyppi.
Gillian vilkaisi vielä kerran ympäri asehuonetta, aseet olivat rauhoittuneet. Ne eivät tuntuneet huokuvan sellaista voimaa kuin aiemmin kun EZriel oli puhunut niille. Tyttö toivoi, että joskus hänkin olisi yhtä hyvä, pystyisi puhumaan aseille ja tuntisi niiden voiman vahvempana ja ymmärtäisi niitä.

//Pahoittelen että kesti, on hieman lenssua niin en ole jaksanut vaikka halua olisi ollutkin//

EZriel ei ollut kuullut askeleita jotka olisivat vihjaisseet oven takana olevan henkilön poistumisesta, hän kurtisti tyytymättömänä kulmiaan, sitten hän käänsi katseensa toiseen tämän sanoessa tarvitsevansa vielä pari päivää lepoa. EZriel ei mennyt sanomaan asiaan mitään, aikoinaan kun hän oli harjoitellut hän oli tehnyt niin pahemmassakin kunnossa, tosin, hänen kykynsä parantua oli luultavasti nopeampi, puhumattakaan kuolutuksen tuomasta edusta suhteeseen sietää kipua sekä vammoja, hänen mielensä teki tuhahtaa, sen sijaan hän veti vain syvään henkeä.
"Lepää siis, tapaamme uudestaan neljän päivän päästä, silloin olet toivottavasti siinä kunnossa että kykenet jo liikkumaan kunnolla"

EZriel paukautti kerran siipiään tyytymättömänä, hän käänsi selkänsä toiselle, kääntäen kuitenkin pikaisesti katseensa erääseen aseeseen joka kutsui häntä. Hän käveli ripein askelin sen luokse ja nosti hetkeksi käsilleen kuin pienen ja hennon linnun poikasen. EZriel kääntyi pieni tikari kädessään ja laski sen eri paikkaan nopeasti ja tarkasti. Sen jälkeen hän käveli ovelle kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Tapaamme seuraavan kerran kuumilla lähteillä"
Enkeli oli päättänyt sen olevan mainio paikka harjoitella, siellä oli runsaasti vettä, etu hänelle vaikkei hän sitä etua välttämättä käyttäisikään, pudotus saattaisi olla pehmeämpä, riippuen voimasta, sillä vesi ei joustanut. Sekä kun harjoitus olisi ohi toinen voisi vähän aikaa levähtää lähteissä.

Sitä tietenkään hän ei aikonut toiselle paljastaa. Mutta ottaen huomioon voimasuhteet hänen oli edettävä toisen kanssa varovaisesti ettei tämä kupsahtaisi tai vammauttaisi itseään, varsinkaan siipiään, toisella niitä oli vain kaksi, EZriel olisi pärjännyt muutaman vammautuessa, mutta toiselle se tarkoittaisi huomattavan edun menetystä.

// Ei se haittaa, minullakin oli tässä välissä vähän hiljaisempi jakso kun olin mummolassa ja siellä nettiyhteys ei lauhalla ilmalla pelannut kunnolla (nyt tosin olen jo kotona ja aktiivinen) :/

Gillian

Gillian nyökkäsi toiselle vastaukseksi. Neljä päivää riittäisi oikein hyvin, siihen mennessä hän olisi jo siinä kunnossa, että voisi jo ottaa vähän lujempiakin iskuja vastaan. Tytön huomio kiinnittyi pian EZrieliin joka ihan yhtäkkä meni jonkin aseen luo, otti sen käsiinsä ja siirsi sen paikkaa. Gilliania kummastutti erityisesti se, että tämän jälkeen toinen oli kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Tapaamme seuraavan kerran kuumilla lähteillä", Ezriel sanoi tälle.
"Selvä on", tyttö vastasi ja yritti peittää innon äänestään. Kuumilla lähteillä hän ei ollutkaan käynyt pitkiin aikoihin vaikka hän tavallaan paikasta pitkin. Siellä kuitenkin oli vettä, joka olisi EZrielille itselleen eduksi mutta Gil ei pahemmin siitä välittänyt. Hän vain piti siitä, että hän saisi harjoitella erilaisessa maastossa.

Hänellä olisi siis neljä päivää tutustua aseeseensa ennen kuin ryhtyisi varsinaisesti käyttämään sitä. Gil oli iloinen siitä, että hän sai aikaa tutustua aseeseensa jo etukäteen.
Tyttö oli nyt valmis lähtemään, hänellä ei ollut oikeastaan mitään tehtävää enää asehuoneessa ja EZrielkin tuntui kertoneen tälle jo kaiken, mikä oli tarpeellista. Hän ei kuitenkaan viitsinyt edes mainita olevansa valmis tai tehdä mitään, sillä hän yritti käyttäytyä toisen seurassa niin kohteliaasti kuin osasi ja olisi epäkohteliasta lähteä noin vain harppomaan muualle. Ja Gillianilla kävi mielessään myös ajatus siitä, että jos EZriel itse ei avaisi ovea jotain ikävää saattaisi tapahtua.

EZriel luovutti, hän käveli oville kiukkuisina, kuin aistien sen, ne alkoivat avautua hiljalleen, ääneti ja hyvin, hyvin varoen etteivät aiheuttaisi isännälleen enempää mielipahaa. Tuntui kuin koko huone heidän takanaan olisi pimennyt, surkastunut ja kuollut. Se asettui lepoon vaikka moni ase olikin vielä levoton vankeudestaan. Huoneen oma taika kuitenkin hiljensi sen kaiken, sillä muuten koko torni olisi kaikunut äänistä ja levottomista voimien virtauksesta mikä olisi sekoittanut heikoimmat ja ärsyttänyt EZrielin kaltaisia joilla se muistutti enemmän itikän ininää.

Suuret ovet aukenivat ja paljastivat ensiksi tyhjän käytävän, mikä sai EZrielin tyytyväiseksi, kuitenkin, se vähä, hyvästä tuulesta haihtui kun hän aisti veljensä läsnäolon erään pylvään takana piilossa, EZriel oli kuin ei olisi huomannut tätä, tämä selvästi halusi puhua hänen kanssaan mutta oli sen verran hienotunteinen ettei halunnut häiritä vanhinta veljeään. Enkeli kääntyi Gillianiin etsien huomaamattomasti merkkiä tämän kasvoilta aistiko tämän hänen veljensä läsnäoloa.

Gillian

EZrielin avatessa oven Gillian käveli tämän lähellä mutta kuitenkin pienen välimatkan päässä. Käytävä tuntui hirvittävän hiljaiselta tämän astuessa lopulta ovesta ulos. Sisällä kun oli jokin aika sitten kuulunut vielä vaimeita, hyvin pieniä ääniä joista tyttö ei ollut saanut selvää ja nyt kun mitään ei kuulunut hänelle tuli hieman orpo olo. Hiljaisuus sai aina tämän vähän varuilleen ja nytkin hän vaistomaisesti kuunteli, millaisia ääniä ympäriltä kuului.

Läheisen pylvään takaa kuului erittäin pieni, hädin tuskin kuultavissa oleva ääni. Se saattoi olla kankaan kahinaa mutta Gil ei mennyt vannomaan. Jotain siellä kuitenkin oli mutta hän ei sanonut EZrielille mitään. Gillian oletti, että jos joku lähistöllä olisi EZriel kyllä huomaisi tämän. Niinpä tyttö vain jatkoi kävelyään yrittäen näyttää siltä kuin ei olisi edes kuullut mitään - kuitenkin valmiina jos joku saattaisi vaikka hyökätä vaikka se tuntuikin epätodennäköiseltä täällä - mutta Gilkään ei kyennyt kokonaan peittämään kasvoiltaan sitä hivenen varautunutta ilmettä.

"EZriel"
Enkeli ei kääntynyt veljensä puoleen vaikka tämä astui esiin. Hän ei edes vastannut vaan oli jo kävelemässä pois kun toinen jatkoi.
"Oletko nähnyt Juudasta? Hän on taas harhateillä?"
Ääni joka puhui oli pehmeä ja hiljainen mutta kuitenkin täysin selkeä. Sama ääni joka oli aikaisemmin laulanut tornissa kun he olivat astuneet asetta valitsemaan. Se ääni kuului nelisiipiselle Luciferille, joka oli juuri astumassa varjoista kun EZriel kääntyi äkisti ja löi tähän kylmän lähes tappavan ileem. Purppurasiipinen enkeli astui taaemmas säikähtäneenä. Hän sukaisi puolipitkiä suoria hiuksiaan hämmentyneen oloisena, kuin tietämättä mitä tehdä ja sanoa veljensä vihan pelossa.

"Tiedät kyllä ettei hän pärjää yksin"
Tämä yritti lempeällä äänellä EZrielin vain kääntäessä selkänsä tälle tylysti.
"Neljän päivän päästä, jos et ilmesty tulen hakemaan sinut"
EZriel sanoi kiukkuisena ja lähti kävelemään veljensä pyynnöstä etsiä Juudasta, kohti valtaistuin salia.

"Hän suututtaa taas isän"
Nelisiipinen sanoi äänessä surua siitä että hänen veljensä tappelisi taas isänsä kanssa pian.

// Toivottavasti ei kauheasti haittaa vaikka mulla on tapana tuoda peliin useita hahmoja ja muuten tättärää Nelisiipinen Lucifer olisi itse asiassa seuraava hahmoni, joudun vain miettimään hahmon ulkonäköä hieman uudestaan, lähinnä väriskenaariota//

Gillian

Kuten Gillian oli kuullutkin, pilarin takana tosiaan oli joku. Tämä puhutteli EZrieliä kysyvään sävyyn, ehkä vähän huolissaankin - Gillian ei ollut ihan varma. Ääni oli kuitenkin sama mikä hän oli kuullut käytävässä. Tulijalla oli neljä siipeä joten hän varmaan oli joku "tärkeä", yleisesti ottaen enkeleillä kun oli vain kaksi siipeä ja tavallista ylempänäolevilla siipiä oli enemmän. Tyttö tunsi ilmapiirin muuttuneen kylmäksi, se säteili selkeästi EZrielistä. Kuka tahansa tuo toinen olikin, kuusisiipinen enkeli ei selvästikään tästä pitänyt. Jollain tavalla Gillian taas piti toisesta, tämä vaikutti ainakin päällisin puolin rauhalliselta ja hillitymmältä kuin EZriel mutta Gillian tiesi, että toisinaan ensivaikutelma saattaa pettää. Hän tyytyi siis olemaan ihan hiljaa ja mahdollisimman huomaamaton mutta kuunteli silti tarkasti näiden välistä keskustelua.

Pian EZriel kuitenkin lähti harppomaan jonnekkin ja Gillian päätti olla seuraamatta toista, sillä asia kuitenkaan ei hänelle kuullut ja koska tätä ei oltu pyydetty mukaan hän päätti lähteä käytävästä huoneeseen jossa hän itse oli aikaansa viettänyt toipuen. Tyttöä jäi tosin vähän harmittamaan toisen enkelin äänensävy tämän puhuessa "Isän" suututtamisesta sillä se kuullosti hieman surulliselta.

// Ei haittaa ollenkaan ja odotan muuten mielenkiinnolla sitä, että Luciferkin otetaan "kunnolla" mukaan o3o

//Sekö oli siinä? : D Oli mainio peli kyllä kiitän//

EZriel jatkoi matkaansa saliin, jossain syvällä hänen takaraivossaan järjen ääni yritti sovitella hänen ylpeytensä kanssa asioita kuntoon, enkelin ylpeys ei kuitenkaan antanut periksi tällaisessa asiassa, hän oli ollut jo hyvällä tuulella asehuoneessa, mutta typerän nelisiiven oli pakko tuhota se. EZriel oli raivoissaan hän jätti jälkeensä kylmän vanan jäätynyttä hilettä. Vähät hän välitti veljistään tai isästään josta hän halusi eroon enemmän kuin mistään muusta elämässään. Jos se mies kuolisi hän olisi vapaa, mutta vain silloin, kun saisi oman elämänsä tältä.
Siihen asti hän oli sidottu palvelemaan tätä.

EZriel aikoi lähteä kuitenkin etsimään Juudasta, se oli varmaa. Typerä veli saattaisi vielä kuolla jollei häntä ollut suojelemassa, olihan tällä vain yksi siipi. EZriel aikoi kuitenkin antaa asian odottaa, saisipa veli olla yksin hetken aikaa ja pelätä, jospa oppisi olemaan paikallaan eikä niin levoton.